Krakatoksen valloitus

__SHOWFACTBOX__

DM

[[DM::Timo A]]

Pelattu

Pelattu::2002,2003,2004

Paikka

Paikka::Hämeenlinna

Hahmot

• Hahmo::Gabriel (Pelaaja::Tero A ykköshahmo, erosi muista)
• Hahmo::Tiberius (Pelaaja::Tero A (Teron kakkoshahmo Rahasiassa)
• Hahmo::Frost Aker/Julio Balkert (Pelaaja::Saveli)
• Hahmo::Delriiwen Hallamieli (Pelaaja::Riina)

Päivämäärät

6.5.1009 AC - 18.7.1009 AC

Tutustumisia

Laiturilla alkoi heti kova vilske kun jokilaiva saapui. Tämä oli päivän viimeinen laiva etelästä Speculariumista, ja se oli saatava purettua ja sen jälkeen lastattua uudestaan jotta se voisi jatkaa matkaansa kohti pohjoista ja Kelviniä. Laivan miehistö heitti laiturilla odotteleville miehille köydet jotka nämä kiinnittivät laiturin touveihin.

Miehet alkoivat kantaa laivasta laiturille isoja laatikoita, tynnyreitä ja säkkejä. Jokaisessa oli jokin Speculariumin lukuisien kiltojen merkeistä. Laiturilla odotelleet lastaajat alkoivat nostaa niitä kärryihin tai kantaa niitä aivan laiturin vieressä oleviin rakennuksiin, Krakatoksen sekatavarapuotiin tai Juopuneen ankan majataloon. Kärryjen määränpäänä oli todennäköisesti vanhan Krakatoksen rauniokaupungin lähellä sijaitseva leiri, joka sijaitsi noin kilometrin päässä kauppa-asemasta.

Leiri koostui enimmäkseen seikkailijoista ja kuninkaan sotilaista, joiden tehtäväksi kuningas oli määrännyt raunioiden puhdistamisen uuden Karameikoksen magiataidon koulun tieltä. Tehtävä olisi ollut liian vaativa pelkille sotilaille, mutta seikkailijat oli saatu houkuteltua paikalle ympäri Karameikoksen kuningaskuntaa lupaamalla täyden ylläpidon ja huollon, vähintään yhden hopeakruunan päiväpalkan ja neljännesosan aarreveron maksamisen raunioista löytyvistä aarteista ja artefakteista.

Krakatoksen rauniokaupunki oli jo ammoin, Halavin ja petomiesten välisen sodan aikoina, tuhoutunut ja sinne oli sittemmin muuttanut sankoin joukoin peikkoja, gnolleja ja muita, vielä vaarallisempia otuksia. Aiemmin seikkailijat olivat tehneet yksittäisiä iskuja milloin mitäkin peikkokuningasta tai vampyyrilordia vastaan, mutta eivät olleet kertaakaan saaneet vielä koko rauniota puhdistettua pitemmäksi aikaa kuin korkeintaan muutamaksi kuukaudeksi. Niinpä se olemassaolollaan ja sijainnillaan Kuninkaantien varrella, tärkeän kauppareitin pohjoisen ja etelän välillä, oli noussut uhaksi paitsi turvallisuudelle myös nuoren kuningaskunnan taloudelle. Karameikoksen pääelinkeino, pohjoisen tukit, saatiin sentään uitettua Tresholdin sahalta alavirtaan, ja iso osa matkustuksesta oli jo aikoja sitten siirtynyt niin ikään vesille, mutta hirviöt onnistuivat silti tuottamaan tarpeeksi murhetta jotta niistä oli nyt päätetty päästä kertakaikkiaan lopullisesti eroon. Kuningas Stefan Karameikos oli määrännyt Krakatoksen puhdistamisen tämän hetken tärkeimmäksi tavoitteekseen, ja määrännyt suuren osaston omasta sotaväestään paikalle. Hän oli lähettänyt myös muutamia valikoituja jäseniä omasta kunniavartiostostaan, kuuluisasta haltiakaartista, avustamaan voimatoimissa. Kuningas kuitenkin ymmärsi että hänen sotilaansa eivät välttämättä pärjää kaikelle mitä raunioista tulee vastaan, joten hän keksi käyttää myös toista Karameikoksen luonnonvaraa: seikkailijoita. Karameikoksen alkuperäiskansan traladaranilaisten keskuudessa oli tapana lähettää 16 vuoden ikään päässeet nuorukaiset maailmalle keräämään mainetta ja kunniaa. Tätä tapaa kutsuttiin keritsemiseksi, ja tavan johdosta innokkaita kunniannälkäisiä seikkailijoita oli enemmän kuin tarpeeksi. Sittemmin maahanmuuttaneet (toiset sanoisivat tunkeutuneet) thyatialaiset olivat osittain omaksuneet tavan, ja itse silloinen suurherttua oli lähettänyt kaikki kolme lastaan seikkailemaan muutamaksi vuodeksi.

Mutta raunioiden puhdistaminen oli se helpoin asia. Enemmän oli kuningasta ja kansaa huolettanut miten rauniot myös saatiin pysymään vapaina hirviöistä. Asiaan saatiin ratkaisu kun samaan aikaan Speculariumin magiankäyttäjien killan laboratorio, joka sijaitsi keskellä kaupunkia, sortui ties kuinka monennen kerran. Kun magiankäyttäjien päämiehet tulivat jälleen kerran vaatimaan kuninkaalta uusia tiloja, tämä keksi ratkaisun: puretaan Krakatos ja rakennetaan sen päälle velhoille ja noidille oma koulu. Se sijaitsee riittävän kaukana suurista kaupungeista, jotta mitkään maagiset mullistukset eivät pääse niissä valloilleen, mutta samalla tarpeeksi lähellä mikäli pääkaupungissa tarvitaan apua hyökkäyksen torjumisessa tai maagisissa katastrofeissa. Lisäksi velhokoulu kauppareitin varrella pitäisi vaikuttaa positiivisesti alueen turvallisuuteen. Magiankäyttäjillä ei ollut mitään valittamista asiaan, ja operaation johtoon nimettiin arkkimaagi Veldrin, killan korkea-arvoinen jäsen. Siitä asti oli Krakatoksen pienen kauppa-aseman, joka siihen asti oli käsittänyt lähinnä muureilla ympäröidyn majatalon ja laiturin, rannoilla riittänyt vilskettä, ja alueelle oli noussut useita uusia rakennuksia. Joka päivä saapui uusia seikkailijoita jokapuolelta Karameikosta ja jopa kauempaa, korvaamaan menetettyjä sotureita, hopeankiilto silmissään ja seikkailunnälkä suonissaan.

Muun tavaran ja vilskeen seassa laiturille ilmestyi siis jälleen muukalaisia. Kolmikko oli ehtinyt hieman jo tutustua toisiinsa päivän matkan aikana Speculariumista, olihan heillä sama määränpää ja tavoitteetkin. Frost Aker, likaisiin ja resuisiin vaatteisiin pukeutunut traladaranilainen nuorukainen oli kertonut olevansa kotoisin Lulnin köyhistä kortteleista ja oli nyt keräämässä mahdollisimman paljon omaisuutta, keinolla millä hyvänsä, kuten hän itse sanoi. Matkan ajan hän oli puhunut melko jatkuvasti milloin mistäkin, mutta ilmeisen sosiaalisen ja iloisen ilmeen alla piili jatkuvasti jotain synkempää, joka parhaiten näkyi hänen tavassaan pälyillä jatkuvasti ympärilleen ja hätkähtää usein ilman mitään muita ilmeisiä syitä kuin että joku sanoi jotain hänen takanaan.

Delriiwen Hallamieli, haltianeito callarii heimosta, oli alun perin kotoisin Raddlebin metsien haltiakylistä, mutta oli lähetetty saamaan oppia Speculariumin maineikkaaseen magiankäyttäjien kiltaan. Hän oli opintojensa puolivälissä, ja kilta oli lähettänyt hänet osana hänen koulutustaan Krakatokseen auttamaan operaation johtajaa, velho Veldriniä. Hän oli pienikokoinen jopa rotunsa keksivertoon nähden, vain hieman vajaa 4 jalkaa pitkä, ja näytti kevyemmältä kuin linnunpoikanen. Delriiwen oli pukeutunut haltioiden perinteiseen, avonaiseen metsänvihreään kaapuun, jonka reunat oli kirjailtu maagisilla riimuilla hänen velho-oppilaan asemansa merkiksi. Delriiwen oli suurimman osan matkasta viettänyt opiskellen, niin taikuutta kuin Krakatoksen historiaakin.

Kolmas muukalaisista, traladaran nuorukainen joka sanoi nimekseen Gabriel, oli pukeutunut pitkään punaiseen kaapuun ja kantoi kädessään viikatetta. Aivan hänen kannoillaan seurasi täysikokoinen, ilmeisen kesy mäyrä, mutta nuorukainen kielsi sen olevan hänen lemmikkinsä. Gabriel ei puhunut itsestään paljon, kertoi vain olevansa kotoisin kuningaskunnan länsiosasta, alueelta jota hallitsi pelätty ja vihattu, paroni ”Musta kotka” von Hendriks. Sitä miksi hän oli tullut Krakatokseen tai mitä hän sieltä haki, ei hän maininnut sanallakaan. Hetken katseltuaan ympärilleen kolmikko lähti suunnistamaan tietä pitkin etenevien kärryjen perässä.

Leirielämää

Lordi Vettius antoi katseensa kiertää yli hänen edessään seisovan kolmen tulokkaan, arvioiden heitä. Lordi oli keski-iän ylittänyt, päälaelta jo kaljuuntunut sotilas. Hän oli thyatialaista alkuperää ja oli ollut yksi alkuperäisistä uudisasukkaista jotka olivat seuranneet herttua Karameikosta tämän matkalle Thyatian rajamaahan, joka silloin oli vielä kuulunut traladaranilaiselle alkuperäisväestölle. Silloin hän oli ollut vielä pelkkä rivimies, mutta kunnostautui asuttamisen ja erämaan kesyttämisen alkupäivinä ja erityisesti Marilenevin kapinan aikaan, jolloin traladaranilaisylimykset olivat yrittäneet kaapata vallan takaisin itselleen maahan tunkeutuneilta valloittajilta. Hän oli henkeen ja vereen kuninkaan mies, mutta oli sittemmin kertaalleen eronnut armeijasta ja suorittanut omat tulikokeensa seikkailijana, jona aikana hän oli ansainnut lordin arvonsa. Hän oli palannut takaisin armeijaan Stefan Karameikoksen pyynnöstä, erityisesti tätä tehtävää varten. Hänen seikkailijan päivänsä olivat tehneet hänestä pätevän johtajan sekä opettaneet hänet tunnistamaan ja erottamaan kyvykkäät seikkailijat niistä, jotka eivät selviäisi.

”Lepo vaan. Astukaa yksitellen pöydän eteen, kertokaa selvästi nimenne sekä kaikki erikoisosaamiset, jotka kirjaan muistiin. Sinä siitä vasemmalta.” lordi Vettius määräsi. Frost astahti reippaasti eteenpäin ja teki kunniaa niin hyvin kuin osasi. Vettiuksen vieressä seisova vartiomies tirskahti Frostin yritykselle, mutta lordin mulkaisu veti hänen ilmeensä takaisin vakavaksi.

”Frost Aker, palveluksessanne. Ensin haluaisin mainita teidän korkeudennelle että olen erittäin otettu ja mielissäni että olen päässyt mukaan tähän suureen ope…” Frost ehti aloittaa mutta Vettius nosti kättään. ”En ole kuninkaallinen enkä aatelinen, joten teidän ei tarvitse kutsua minua ’teidän korkeutenne’ tai ’majesteettinne’. Pelkkä herra tai lordi riittää. Myös korupuheet ovat turhia ja ajantuhlausta. Olkaa hyvä ja kertokaa erikoistaidoistanne.” Frost nielaisi ja punastui hiukan, mutta sai sitten itsensä hallintaan. Hän mietti hetken ja totesi sitten ”Herra, osaan liikkua huomaamattomasti ja olen taitava piiloutumaan. Osaan myös käyttää miekkaa taistelussa, vaikka en olekaan vielä kokenut niitä monia.” Vettius kirjasi Frostin puheen ylös ja nosti katseensa. ”Oliko vielä muuta? Hyvä, sitten seuraava. Kyllä, sinä siinä keskellä, astu tänne.” Hän viittoili Delriiwenille. ”Delriiwen Hallamieli. Olen Speculariumin magiankäyttäjien killan tänne lähettämä.” ”Ahaa, kyllä. Sinua minä odotinkin. Arkkimaagi Veldrin käski lähettää sinut puheilleen heti kun saavut. Kirjaan tähän että olet velho.” ”Velho-oppilas, herra” Delriiwen korjasi. Vettius hymähti ja laski kynänsä uudelleen sivulle. Delriiwen astahti takaisin paikalleen ja Gabriel astui eteenpäin. ”Gabriel, osaan taistella sapelilla ja viikatteella ja minulla on lahjoja parantamiseen.” Vettius katsahti edessään seisovaa poikaa tämän mainitessa viikatteella taistelemisen. ”Teilläpä omituinen ase on. Saanko kysyä mistä moinen? Eikö keihäs tai kirves olisi helpompi hallita?” ”Anteeksi herra, en osaa selittää miksi ja miksi ei. Voisit yhtä hyvin kysyä miksi aurinko laskee joka ilta, vaikka sen olisi helpompi pysyä vain paikoillaan. Asia vain on näin.” Nuorukainen vastasi, ja Vettius häkeltyi hetkeksi. Gabriel astahti takaisin paikalleen. Vettius päätti kirjoittamisen ja ripotteli hiekkaa musteen päälle jotta se kuivuisi nopeammin. Hän asetti välipaperin sivun päälle, sulki kirjan ja työnsi sen sivuun. Sitten hän avasi pöytälaatikon ja kaivoi esiin käärön sekä lippaan. ”Nyt on nuo muodollisuudet hoidettu. Laitan teidät samaan telttaan nukkumaan. Toivon teidän toimivan yhtenä ryhmänä, sillä ryhmät selviävät huomattavasti paremmin kuin sooloilijat. Yleensä samaan aikaan saapuneet ja samassa teltassa asuvat alkavat muutenkin pitää yhtä. Saatte itse tietenkin valita miten toimitte. Jokainen teistä saa 20 hopeakruunaa liittymispalkaksi. Joka päivästä teille maksetaan yksi hopeakruuna palkkaa, joka tilitetään kaksi kertaa viikossa, viikon ensimmäisenä ja neljäntenä päivänä. Tämän lisäksi palkkioita maksetaan tehtäväkohtaisesti. Lopuksi, saatte pitää kaiken mitä löydätte raunioista ja saatte tuotua mukananne, mutta muistakaa kuninkaan aarrevero, joka on tässä tapauksessa neljäsosa aarteen rahallisesta arvosta. Olette vapaat lähtemään ja palaamaan koska haluatte, kunhan ilmoitatte minulle. Palkanmaksu luonnollisesti katkeaa poissaolon ajaksi. Onko kysyttävää? Hyvä. Kersantti Bromgaum opastaa teidät teltallenne, kertoo alueesta ja näyttää Delriiwenille arkkimaagin asumuksen. Tulkaa viimeistään huomisaamuna tänne tapaamaan minua.” Jokainen astui vuorollaan noutamaan hopeansa, ja Vettius kirjasi käärölle jokaisen summan. Tämän jälkeen kersantti Bromgaum opasti ryhmän ulos.

”Tässä on teidän telttanne. Nämä teltat on tarkoitettu noin kymmenelle hengelle, mutta tässä teltassa ei vielä ole muita. Tuota polkua pitkin pääsette parantajien luokse, ja heidän teltastaan hieman vasemmalle sijaitsevat ruokailualue ja kenttäkeittiö. Löydätte ne aivan varmasti, sillä molemmat sijaitsevat aivan Krakatoksen muurien juurella. Ei, älkää säikähtäkö, olemme kyllä turvanneet alueet, tai sektorit, kuten me niitä nimitämme, muurien toiselta puolelta. Vanha eteläportin alue on meidän hallussamme, mutta muualla muurien juurella on vaarallista liikkua.” Kersantti opasti, ja viittoi samalla pohjoiseen kohti metsikön keskeltä näkyviä raunioita. Leirialue oli jotenkuten raivattua, mutta puita oli vielä paljon jäljellä. Jokapuolella heidän ympärillään näkyi samankaltaisia telttoja, joidenkin edessä paloi leirinuotio, toisten edessä nuotiot olivat olleet käyttämättömiä jo monia päiviä. Kaikkialla kuului metallin kalketta, huutoja, naurua, laulua ja muita ääniä. Sotilaita marssi ja harjoitteli läheisellä suurella aukealla, telttojen edessä oli ihmisiä ja muutamia haltioita sekä jopa kääpiöitäkin, huoltamassa varusteitaan ta syömässä tai tekemässä mitä tekivätkin. Frost katseli epävarmana ympärilleen, aivan kuin etsien jotain tiettyä henkilöä tai merkkiä väen seasta. Gabriel nosti teltan lievettä ja kurkisti sisään. ”Jahas, sinä nukut sitten tuolla Marek” hän osoitti mäyrälleen paikkaa. ”Etkä sitten viitsisi kaivaa kuoppaa joka kerta uudestaan, vaan voisit koettaa nukkua samassa kolossa. En minä siitä välitä, mutta luulempa että uudet toverimme eivät ymmärrä moisen käytöksen päälle.” Hän jatkoi. Marek mäyrä katsoi Gabrielia, tuhahti jotain ja alkoi kaivaa kuoppaa suoraan teltan oven eteen. ”Ei Marek! Mitä minä juuri sanoin! Tuonne sinä voit kaivaa kuoppasi, mutta älä siihen.” Voihkaisi nuorukainen ystävänsä käytökselle. Marek lopetti kaivamisen ja löntysti sisään, Gabriel perässä. ”Ystävänne puhuu mäyrälle kuin olettaisi sen ymmärtävän jotain” kersantti Bromgaum naurahti. ”Noh, olen minä hullumpiakin tavannut, kuten kunnia-arvoisa arkkima…” Bromgaum nielaisi lauseen lopun muistaessaan että Delriiwen pitäisi ohjastaa kunnia-arvoisan arkkimaagin juttusille seuraavaksi, ja että hän oli tullut nimenomaan työskentelemään ja avustamaan velhoa. Delwiiren hymähti. Hän ei ollut itse koskaan tavannut Veldriniä, mutta killassa hän oli kuullut että arkkimaagi ei enää ollut aivan täysin järjen valon ulottuvissa. Seniiliys. Sitä oli hänen luonnonvoimien opettajansa Feldarr sanonut. ”Se iskee ihmisiin aivan liian ajoissa, ja juuri silloin kuin sitä vähiten odottaa. Se vie meistä parhaimmatkin ja tekee viisaimmastakin lopulta höperön ja hajamielisen, ja lopulta ajaa siihen pisteeseen että taikuudesta tulee mahdotonta. Ole sinä Delriiwen onnellinen, että sitä ei ilmene teidän rotunne parissa.” Mutta Feldarr oli väärässä. Kyllä haltiatkin kärsivät moisesta, mutta vanhan haltian ja vanhan ihmisen välillä oli noin tuhat vuotta eroa. Ihmeteltäväksi jäi vain se, miksi kuningas oli määrännyt Veldrinin johtoon, kun tehtävään olisi voitu nimittää kuka muu tahansa? ”Olen kyllä kuullut arvoisan arkkimaagin tilasta. Se ei kuitenkaan vähennä hänen arvoaan tai asemaansa,tai oikeuta tekemään hänestä pilkankohdetta. Voisitko nyt opastaa minut hänen luokseen?” Delriiwen sanoi sointuvalla äänellään. Kersantti nielaisi ja sanoi ”Tottakai, tätä tietä” ja lähti kulkemaan edellä kohti polkua.

Veldrinin teltan ovi oli nostettu ylös niin että auringonvalo pääsi sisään. Teltta oli isompi kuin mihin seikkailijat oli majoitettu, ja korkeampi. Ulkoapäin jo näki että sisällä saattoi kuka tahansa seistä suorassa. Ei sillä että se olisi muuallakaan tuottanut Delriiwenille vaikeuksia. Kersantti ilmoitti velvollisuutensa suoritetuksi ja että muut asiat odottivat häntä. Delriiwen katsoi kun kersantti katosi polkua pitkin, ja koputti sitten varovasti teltan liepeeseen, yrittäen katsoa samalla sisään. Teltassa oli hämärää, eikä sisältä kuulunut ääntäkään. Ulkona paistava ilta-aurinko häiritsi Delwiirenin haltianäköä juuri sen verran ettei hänkään nähnyt sisällä muuta kuin tummia varjoja. Delriiwen koputti toistamiseen, mutta vieläkään ei kuulunut mitään. Tyttö huokaisi. Täytyisi varmaan tulla myöhemmin takaisin. Hän oli juuri kääntymässä kun sisällä välähti jotain heikosti. Delriiwenin uteliaisuus heräsi samantien. Mikähän se mahtoi olla? Pimeydessä erottui nyt selvästi jokin heikko hohde, joka näytti leijuvan teltan peräosassa. Velho-oppilas katsoi nopeasti ympärilleen ja hetken epäröityään syöksähti sisään. Teltta vaikutti sisältä vielä suuremmalta kuin mitä se oli ulkoa näyttänyt. Delriiwen antoi katseensa vaeltaa vapaasti, pysähtyen välillä tutkimaan jotain mielenkiintoista. Keskellä telttaa oli suuri puinen kirjoituspöytä jonka pintaa peittivät useat avatut, raskaannäköiset kirjat. Kirjojen joukossa lojui myös useita kääröjä. Ovesta katsottuna vasemmassa kulmassa oli velhon makuulaveri, joka oli peitelty paksuilla turkiksilla. Sänky vaikutti siltä kuin siinä ei olisi koskaan nukuttu. Teltan takaosassa oli maasta kattoon asti ulottuva kirjahylly, outo varuste teltassa. Hylly oli täynnä erikokoisia kirjoja, kääröjä ja parepereita. Hyllyn vieressä oli toinen hylly jonka tasoja peittivät erilaiset pussukat ja purnukat, ja jonka jaloista roikkuvat erilaiset yrtit. Lopuksi oviaukosta katsottuna oikealla seinustalla roikkui iso kartta, joka ilmeisesti kuvasi Krakatosta. Kartan poikki oli vedetty useita viivoja, ja sen pintaa peitti lukuisat muistiinpanot. Krakatoksen kaupunki oli kartassa jaettu kahdeksaan erikokoiseen osaan, sektoriin, kuten Delriiwen muisti Bromgaum maininneen. Teltassa haisi mausteille, yrteille, savulle ja jollekkin miellyttävälle, jota Delriiwen ei tunnistanut. Hohde, jonka haltia oli nähnyt ulkoa, tuli yhdestä purkista joka oli nostettu ylimmälle hyllylle. Delriiwen lähti hitaasti kulkemaan hyllyä kohti, ohittaen pöydän, ja pysähtyi yllättäen. Pöydän takana makasi harmaisiin housuihin ja punaisiin liiveihin pukeutunut harmaapartainen vanhus. Vanhus makasi selällään, eikä liikkunut. Delriiwen tunnisti vanhuksen oitis Veldriniksi, ja säpsähti kauemmaksi. Mitähän oli tapahtunut? Vanhus ei tuntunut hengittävän, hän näytti siltä kuin olisi kaatunut maahan ja jäänyt siihen. Delriiwen katsoi ympärilleen, etsien kamppailun merkkejä tai jotain, joka toisi valoa outoon tilanteeseen. Kaikki näytti olevan kunnossa, lukuunottamatta tietenkin arkkivelhoa. Haltianeito kiersi vanhuksen vierelle ja polvistui. Hän kosketti arasti vanhuksen rintaa ja samassa vanhus säpsähti pystyyn niin, että Delriiwen lennähti säikähtäneenä vuorostaan selälleen. ”Kuolemattomien nimeen! Minä tiesin sen!” Vanhus julisti iloisesti, mutta näytti sitten häkeltyvän omaa ääntänsä ja vaikeni. Sitten vanhuksen ilme muuttui hämmentyneeksi ja hänen kulmansa kurtistuivat. ”Tiesitte minkä?” Delriiwen kysyi, nousten ylös, hämmentyneenä itsekin. ”Niin, kun vain tietäisin sen…” vanhus vastasi vaimeasti. ”Mutta ei siitä niin väliä, mutta mitä ihmettä minä teen punaisissa liiveissäni keskellä telttani lattiaa.” Veldrin manasi pyrkiessään ylös. ”Tuokaapas neiti sedälle tuoli. Ei sitä, tuokaa sen toinen. Se ei ole yhtä ilkeä.” Delriiwen toi arkkimaagille tuolin johon Veldrin istahti. Velho alkoi selailla kirjaa joka oli ilmeisesti se mitä hän viimeksi oli lukenut. Yhtäkkiä velho säpsähti taaksepäin, nousi tuolista niin nopeasti että se kaatui ja paiskasi kirjan kiinni. ”Nyt minä sen muistinkin. Paha kirja. Paha, paha kirja.” hän huudahti kauhistuneena. ”Vahvat suojaukset…olipas ovelaa.” Veldrin mutisi itsekseen, jo täysin unohtaneena että Delriiwen seisoi hänen vieressään. Delriiwen yskähti kohteliaasti, huomauttaen olevansa paikalla edelleen. ”Te taidatte olla väärässä teltassa mikäli tulitte köhäänne parantamaan. Minä olen arkkimaagi Veldrin, parantajien teltat ovat tuolla lähempänä tuota kivikasaa.” Hän viittoile jonnekin. ”Anteeksi kunnia-arvoisa arkkimaagi. Tulin kyllä tapaamaan teitä. Nimeni on Delriiwen Hallamieli ja Speculariumin magiankäyttäjien kilta lähetti minut tänne teidän avuksenne. Olen nyt saapunut ilmoittautumaan, kuten olitte pyytänyt.” Veldrin seisoi hetken aikaa hämmentyneenä ja istahti sitten uudestaan. ”Vai niin vai niin. Noh, tervetuloa ja hyvää iltapäivää teille neiti Hallamieli. Pahoittelen kovasti äskeistä. Vai avustamaan. Selvä juttu. Mitähän minä keksisin…” Veldrin alkoi kovasti pohtimaan ja miettimään jotain. ”Anteeksi, mutta ei teidän tarvitse väkisin keksiä mitään minulle, mutta mikäli tarvitsette, olen käytettävissänne.” Delriiwen sanoi, kumartaen hieman. ”Vai niin vai niin. No, minä sitten varmaan kutsun teidät tänne kun tarvitsen apuanne. Voitte minun puolestani nyt sitten poistua ja jättää minut tutkimaan tätä outoa kirjaa.” Delriiwen kumarsi ja poistui teltasta.